Maaliskuun viestit
29.3 Kriisi
Meillä on nyt kauhea kriisi! Vielä viime viikolla median kyvyttömiksi leimaamat NHL-pelaajat eivät lähde MM-kisoihin. He siis kieltäytyvät. Toki lähes kaikki ovat olleet leikkauksessa, tai menossa leikkaukseen, ja osa haluaakin isoihin jos tohtori päästää. Mutta yhtä kaikki, keltäytymisiä ne ovat otsikoissa.
Kisoihin pitäisi saada nyt kaikki myös koko kauden pelaamatta olleet. Miksi?
Jotta sitten voisi haukkua GM:n ja valmentajan juuri siitä...
28.3 Tahdon asia
Vaikka Salmisen Eppu alias Mikko Rouhiala kävikin morjestamassa torstaina, niin maltoin mieleni, enkä kysynyt mitään Tahdon asia-sarjan lopusta! Mutta tänäänhän tuo nähdään...
Onneksi Eppu ja Rantasen Hessu ostivat monta kirjaa...
22.3 Kaverini Sulosen Teppo matkalla kuolleita kirjailijoita tapaamassa
Käytiin kaljakaverini Jamin kanssa vuotuisella jätkämatkalla kulttuuria koluamassa. Vuorossa oli Dublin ja sen huuruiset kirjailijat. Työmatkan tynkääkin oli ohessa, tutustuimme luovan talouden kärjessä porskuttavaan Digital Hubiin. Alue on paikallinen Finksu, Quinnessin panimo on ystävällisesti antanut palan kortteleitaan käyttöön. Savipajat, taidekoulut ja viestinnän akatemiat olivat sulassa sovussa ja hyvin näkyvillä, ICT-firmojen ovet taas tiukasti suljettuina, mutta luovalle teollisuudelle avoimena tukena. Ihan asiaa ja kelvollisesti ylöspantua otsikoilla Involving > Informing > Influencing > Inspiring ! Ideoita saatiin.
Viihdettä oli tarjolla kukkuramitoin, kun osutimme reissun sopivasti Pyhän Patrickin päivän päälle. Heti tulopäivänä nautimme neljä tuntia kuumassa auringossa seuraten vuoden suurta kansallisparaatia. Formaatti oli tietysti Riosta, mutta paikalliset elementit tekivät tästä kansanjuhlasta omannäköisen, liikuttavan ja hauskan. Musiikkia piisasi, ja erityisesti lämmitti ympäri maailmaa paraatiin saapuneet irlantilaisperäiset ryhmät. Juuria tunnustettiin reilusti ja ylpeänä. Pelkästään USAsta oli toistakymmentä marchin´ bandia paikalla isiensä mailla. Ainoastaan saksalaiselle nahkahousuryhmälle buuasimme muiden mukana.
Paraati oli siis huikea juttu, toimimme siellä myös lapsenlikkoina. Riskeinä miehinä saimme raivattua tiemme parhaille näköalapaikoille mellakka-aitaan nojaamaan. Takanamme tungoksessa epätoivoisena lapsineen huojunut äiti huomasi tilaisuutensa. Hän työnsi kaksi alle kymmenvuotiasta punatukkaista tytärtään vatsojemme suojaan ja nelisen tuntia suojelimme näitä kahta kuin omiamme. Tytöt antautuivat täysin show:n vietäviksi, riemu ja pelko vaihtelivat aina ohi jylistävän esiintyjäryhmän mukaan. Siinä vanhakin selkä suortui ja miehet nuortui.
Mutta kuolleita kirjailijoitahan me mentiin katsomaan. James Joyceen nyt törmäsi joka paikassa, Leopold Bloomia oli helppo jäljittää. Trinity College kunnioitti komealla tavalla Samuel Beckettiä, jonka nimikkoteatterikin koulualueella sijaitsee. Myös Oscar Wilde ja Bernard Shaw olivat alueella sekoilleet. Päätavoite meillä oli kuitenkin J. P. Donleavy, jonka loistava ”Holtiton mies” on huikeimpia matka- ja juoppokuvauksia, mitä maailmankirjallisuus tuntee, ja Saarikosken käännös on tehty antaumuksella, asiaan vihkiytyen. Niinpä rykäisimme lauantai-aamuna taksilla Howthin kalastajakylään, mistä kirja alkaa. Paraatissa palanut kaljuni alkoi kirvellä pienen kylän auringossa ja poikkesimme paikalliseen pikku apteekkiin. Siellä kuusikymppinen omistajatar silmitteli punoittavaa kaljuani ”Onpas pahannäköinen”. Hetken mietittyään täti myi minulle litran Babycare-tyypistä voidetta vaaleanpunaisessa tuutissa, aurinkokerroin 45. Jopas auttoi.
Howthin kylä oli kirjallista bongaamista parhaimmillaan. Hiljainen kalastajakylä, missä ei näytä tapahtuvan yhtään mitään. Kala haisee, lokit kirkuvat ja ihmiset jonottavat pysäkillä päästäkseen pois Dubliniin. Silloin on hetki antaa mielikuvituksen lentää ja antaa elämän tulla, olla holtiton mies, joka tekee tuhatkunta elämän volttia ilman holttia päätyäkseen turvalleen kinokseen. Ihanaa elämää.
Musiikilta Dublinissa ei voi välttyä. U2 on tietysti yli kaiken, rakentavat juuri 60 metriä korkeaa levytysstudiota parhaalle paikalle Liffey-joen rantaan. Livenä musa soi vähän joka kuppilassa, ja nyt koko Dublin tietää, miltä kuulostaa, kun kaksi suomalaista äijänkörilästä laulavat täysillä ”Dirty Old Townia”, ”Whiskey in the jaria” tai ”Tipperarya”. Oli varmaan karmeaa kuultavaa, mutta menossa oli meininkiä, säkkipilliä, vihreää olutta ja punaisia hiuksia. Lauantaiehtoon ilotulitus, joka oli rehellisesti sanottuna uskomattoman hieno, kruunasi kaiken.
Irlantilaisista voimme ottaa oppia. He eivät häpeä juuriaan. Se, että Irlanti on noussut myös taloudessa EU:n kärkimaiden joukkoon, johtunee varmasti osittain tästä. Perinteet ovat kunniassaan, ponnistetaan siitä, mikä osataan ja missä ollaan hyviä. Maasta jo aikaa sitten muuttaneet ovat ylpeitä taustastaan ja antavat tukensa isänmaalleen. Tuntui ainakin siltä, että vaikka irkut ovat kuulemma surumielistä juoppokansaa, kuten me, niin meille niin tuttu valitus ja katkeruus on kitketty pitkälle pois yrityshalun ja sitä kautta saadun menestyksen kautta. Tosin vanhaa perinnettä kunnioitettiin siinä, että suurempaa oksennuksen määrää pienellä alueella ei ole nähty ennen kuin täällä Temple Barin kulmilla. Juhla vaati siis myös hintansa.
Dublinia pidetään Luovan Talouden mekkana maailmassa. Sieltä meillä todella on opittavaa. Ja se oppi on oikeassa asenteessa.
Teppo
22.3 Lisää mukavia vieraita!
Tahdon asia-sarjan liukas luikku Mikko Rouhiala, alias näyttelijä, IFK-fani ja kaverini Eppu Salminen lupasi poiketa torstaina.
21.3 Mukava vieras!
Kirsi Kunnas poikkesi juttelemaan ja kyllähän tuo jo päivän pelastaa.
21.3 Helsinki on Suomi mediassa ja henkilöauto on oikein käytettynä tärkeä kuljetusmuoto!
Satosen tuhansien eurojen haaskaaminen Tampereella pikaratikkatouhuiluun ei ole mitään sen rinnalla, että Hesarissa vaihtuu pilapiiirtäjä.
Tampereella ohitusteillä on ruuhkaa aamuisin, mutta teitä suljetaan ydinkeskustassa. Yliopistollinen tutkimus, käytäntö ja joka paikassa näkyvät faktat todistavat että kaupunkien keskustoista tulee amerikkalaisten pikkukaupunkien tapaan toimistokeskustoja, jotka kuolevat illalla, mutta tv haastattelee Hjallista.
Sijoittajat ovat valmiit panostamaan rahaa keskustan asuntoihin, mutta entä kun palvelut Tampereen keskustassa loppuu (seuratkaapa tapahtumia vaikkapa Hallituskadulla) ja torikauppa esim. Laukontorilla kuolee muutamassa vuodessa autoilun vaikeutuessa jatkuvasti?
En tiedä mikä edellä puuhun Tampereella mennään, mutta selvää on, etteivät ainakaan päättäjät ymmärrrä kaupan vaatimuksista mitään ja samalla keskustassa asuvien elämä hankaloituu joka päivä palveluiden kadotessa.
Autoja ei saa olla liikaa kuapungin keskustassa pyörimässä, mutta joka ainoa tähän astinen ratkaisu on lisännyt ruuhkia ja lisännyt autoilua, kun suoraan ei saa ajaa mihinkään. Yksi ainoa auto, joka yrittää päästä sadan metrin matkan pyörii nyt täällä kilometri- ja tuntitolkulla, koska kaikkea ei talvella kuljeteta pyörän tarakalla, eikä kaupungin busseissa.
Normaalilla ihmisellä aika arkipäivisin on rajallista ja hän yrittää hoitaa monta asiaa yhdellä ruokatunnilla, mutta pikaratikoilla se ei käy!
12.3 Ajankuva
Eräskin toimitusjohtaja sanoi tänään, että aivan sama mistä alaista epäillään kunhan työnsä tekee.
4.3 Sumuinen matka Charles Bukowskin ja Jack Kerouacin kanssa honky-tonkissa
Mitä minä teen täällä? Istun savuisessa, surkeassa baarissa Jack Kerouac ja Charles Bukowski pöydässäni, Jack Daniels-pullo puoliksi juotuna pöydällä, likaisella pöydällä. Muistan kuunnelleeni Tom Russellin uutta Hotwalker-levyä ja häilyvänä ajatuksena mieleeni hiipii levyn vaikutus yöisiin ajatuksiini, ja totean uneksivani.
Tom Russellin tekstien vaikutus on tuonut nämä miehet pöytääni. Jack kertoo Juicen ja Pellonpään tulevan myöhemmin. Sulosen Teppo on jo taksissa. Jostain syystä en ihmettele asiaa.
Jukeboxista tajuntaani nousee Toby Keithin karu ääni ja huomaan kuuntelevani laulun sanoja tarkoin.
-We got cowboys, we got truckersBroken-hearted fools and suckersAnd we got hustlers, we got fightersEarly birds and all-nighters
And the veterans talk about their battle scars, I love this bar, Toby Kethin ääni kohoaa metelin noustessa.
Olen siis tutkimassa elämän synkempiä sävyjä, kuten joku sen sanoi.
Astelen baaritiskille juomaan välillä yhden oluen, puhtaaseen janoon ja viereeni asteleva synkkä mies hyräilee tuskaisena George Straitin kappaletta I hate everything.
Toisin kuin laulaja en kysele mieheltä hänen tuskansa syitä, vaan olen jo toisaalla. Tuska tarttui minuun ja huomaan kertovani tarinaani Bukowskille ja juuri seuraamme saapunelle Juicelle. Ääneni ei ole omani, vaan muistuttaa erehdyttävästi Kris Kristofferssonin murahtelevaa ääntä.
Kerron lukeneeni lehdestä, että kotini on myyty ja otamme uudet Jack Daniels-ryypyt mason jarista, ei pullon suusta. Kurkkuani polttaa ja sitten taas kuristaa. Tuska kasvaa ja uneni läpi tunkeutuu häiritsevänä joku vakuutusyhtiön tv-mainos pienen ihmisen puoleta toimisesta.
Häiritsevyys, vieraus ja ristiriita herättävät minut ja huomaan olevani yhä kotona, vaimo vierelläni. Pöydällä on Aamulehti, jossa kerrotaan kotini myynnistä. Tapiolalta ei tietoa ole vieläkään tullut, lehtiuutisesta huolimatta.
No, piruakos tässä suremaan. Töihin ja uutta kämppää etsimään, ajattelen ja viheltelen matkaani kohti Komisario Palmua! Onneksi unista ei saa edes krapulaa!
25.3 Aurinko tuolta pikkuisen pilkistää ja jostakin syystä olen aikas pirteä!
Tähän aikaan vuodesta minua on vaikea piristää, mutta Ville Niemisen ylllätyssoitto eilen aamulla Phoenixista seitsemältä aamulla sai minut iloiseksi. Juteltiin niitä näitä, mutta juuri sehän siinä hilpeätä olikin. Miehen täytyy joskus puhua joutavia äijien kanssa ja jopa selvin päin.
24.3 Ilmailua ja Kolmatta valtakuntaa ostelin juuri!
Kirjoja tuli taas ja aikas hyvää sotahistoriallista sellaista. Toki muutama uudehko dekkarikin tuli ostettua ja suosittelen niitä harmaaseen päivään.
Päivän mietelause, varastettu jostakin:
Mielipiteeni on voinut muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa.
20.3 Sateisena lauantaiaamuna töihin kävellessään on hyvä aikaa pohtia elämän mielettömyyttä. Ihmisen elämänlanka on niin ohut ja elämän jatkuminen niiin outojen sattumien ja tekojen varassa, että välillä sitä vaipuu suoranaiseeen epätoivoon. Missään ei tunnu olevan järkeä, eikä mikään tunnu mielekkäältä.
Rajallisten kirjoittajantaitojeni takia en edes yritä lohduttaa rakkaitaan menettäneitä ihmisiä, enkä tarjota moneen kertaan käytettyjä kliseitä heidän yrittäessään tajuta tapahtunutta, tai yrittäessään jatkaa elämäänsä. Vastauksia ei ole.
Itsestäni sen sijaan voin kertoa, että minäkin koen usein jonkinlaista riittämättömyyttä elämässäni. Varsinkin nyt kun ikääkin on kertynyt jo yli 50-vuotta. Aina ei millään tunnu löytyvän syytä nousta edes sängystä ylös tai yrittää tehdä jotakin, varsinkin jos ei tunnu tietävän mitä se jokin olisi. Onneksi on tämä antikvariaatti, jossa päivän ensimmäinen asiakas saattaa palauttaa hymyn kasvoilleni! Vaimon töistä kotiin paluu tekee sen joka päivä viimeistään!
Olen toki todellisuudessa täysin tyytyväinen työhöni ja laajaan ystäväpiiriini, joiden ansioita elämäni jatkuminen pääosin on. Toisaalta usein tuntuu, että haluaisin olla kuten he. En ole varsinaisesti kade, mutta kaipaan joitakin kykyjä (en varallisuutta), joita ystävilläni on. Useat ystäväni ovat muusikoita, joilla on kyky säveltää ja pukea ahdistuksensa sanoiksi. Toki heitä läheltä seuranneena tiedän, ettei se taito poista heiltäkään sitä tuskaa. Mutta silti sitä kaipaa sitä musiikin tekemisen lahjaa..
Olisi hienoa olla säveltänyt ja sanoittanut ystäväni Juicen kappale Rakkauden haudalla. Mutta tyydyn pari kertaa vuodessa sitten siihen kakkosvaihtoehtoon ja hieman juopottelen ja kuuntelen tuota uskomatonta laulua, mieluiten kaverini Saku Kuosmasen versiona. Seuraavana päivänä onkin Jussin biisi Mimosan hipiä jo kovin läheisenoloinen! Ilta Freukkareiden ja Southern Comfort Pajupillin kanssa saa riehakkaaksi, mutta hinta siitäkin on maksettava seuraavana päivänä. Mutta noita hetkiä ihminen kaipaa, joskus.
Mutta uskoani elämän kauneuteen jollakin tasolla ja halua elää, sitä en menetä toivoakseni koskaan. Elämän ja aamuhetken voi pelastaa vaimon kanssa radiosta kuultu Lee Ann Womackin I hope you dance. Se laulu ja vaimon läheisyys. Sen uskon elämään voi tuoda Matti Apusen kirjoitus Aamulehden pääkirjoitussivulla, vaikka hän kirjoittaisi mistä. Älykkäitä ja pikkuisen oikeista asioista ilkeitä ihmisiä maailmassa on yhä, paljon. Aina he eivät saa yhtä näyttävästi tilaa kuin joku Matti, mutta heitä on. Erno Paasilinnaa kaivattaisiin juuri nytkin! Nuorekkuuden ihannoinnin lisäksi kaivattaisiiin juuri Ernon aikuisuutta. Kokonaiisuuden näkemistä.
On ihmisiä, joilla on ihanteita, joista olen samaa mieltä. Kaupungin tulee olla kaunis, viihtyisä ja kuin koti meille tamperelaisille. Mutta jos asiakkaani Hämeenkyröstä ei osaa tulla autollaan kauppani luokse, niin tämä touhu loppuu. Loppuu meiltä Hämeenkauden rannanpuolen kauppiailta kaikilta.On täysin kannatettava ajatus vähentää autoilua Tampereen keskustassa, mutta ei kilometritolkulla eksyksissä seikkailu sitä vähennä. Tampere alkaa olla turistille epämieluinen matkailukohde, Särkänniemeä lukuunottamatta.
En ihannoi yksityisautoilua, en myöskään sitä vastusta. Olen vain nähnyt Aleksis Kiven kadulla mitä se tekee yrittäjille ja torikauppiaille, kun se estetään. Ei sadan metrin ajaminen Hämeenkadulta Laukontorille tee Tampereesta vähemmän viihtyisää kaupunkia, mutta monen ihmisen, yrittäjän elämän ja säästöt, elämänhalun ja elämäntyön se säästää.Onnen!
Elämään onnea tuovat asiat eivät tarvitse olla suuria. Kesäpäivä mökillä, hyvä kirja, kaunis laulu, kiitoksen (yhä tosin harveneva) kuuleminen jostakin tekemisestään. Oikeus tehdä pientä normaalia työtään, normaaleissa kaupunkioloissa.
Ei meidän ihmisten täydy osata kaikkea, tietää kaikkea, uhrata joka hetkeä tullaksemme viisaammiksi. Meillä on oikeus nauttia tavallisesta elämästä. Valta, asema ja rikkaus ei tuo välttämättä onnea. Onnea sen sijaan voi tuoda esimerkiksi se, että kerrankin ajattelemme jotakuta toista emmekä aina vain itseämme. Minulle toisi onnea oikeasti asioista välittävä päättäjä. En ole heitä juuri tavannut, ilman heti lauseeseen tulevaa minä-sanaa. Päättäjän BumTsiBum-vierailu ei minulle edusta päättäjää parhaimmillaan. Päättäjän täytyy olla oikea päättäjä ja nähdä kokonaisuuksia, ei vain olla näkyvissä.
Minä olen tällainen tavallinen, keski-ikäinen, ylipainoinen mies, mutta tiedän minullakin olevan oikeus onneen. Ei sitä media, mainostoimistot, joidenkin ihmisten ylenkatse, tai edes joskus arkipäivänä tapahtuvan juopottelun tuoma arvostelu vie minnekään. Ystävät, olkaamme onnellisia, vaikkapa ihan piruuttaan! Tänäänkin, toisten sanomattoman suurta surua vähättelemättä. Pienikin onnen häivä on hyvä syy elää tänään ja pieni uteliaisuus tulevasta hyvä syy elää vielä huomennakin! Yritetään olla aidosti ihmisiä, joista sanotaan että hänellä on sentään sydämen sivistystä. Mutta myös, että se poika osaa välillä pitää myös hauskaa! Sitä on täysi elämä.
3.3 Hienoja kirjoja!
Nyt puretaan lisää eilen ostettua kirjaerää. Ilmailu- ja sotakirjojen lisäksi se sisältää paljon kirjoja musiikista esim. Sibeliuksesta ja Rubinsteinista. Sotakirjoja meni jo eilen, joten kannattaa tulla noileesti, niin kuin isäni sanoo.
Tampereen keskustan liikenteen ongelma on sen huono hahmotettavuus. Ihmiset eivät enää osaa ajaa täällä.
Joka paikkaan täytyy ajaa pitempi matka kuin sinne itse asiassa on, moninkertainen matka. On paljon ajoja, joita on pakko suorittaa päivittäin. Monilla kauppiailla tukkuun meno jne.
Riittävällä opastuksella, kartalla internetissä, riittävällä määrällä maan päällä olevia parkkipaikkoja ja Kirkkokadun avaamisella liikenteelle turvattaisiin yrittäjien elämä, torikaupan tulevaisuus ja ratkaistaisiin taksiliikenteen ongelmia.
Ei keskustaan tarvita lisää autoja, vaan pitää vähentä turhaa autoilua. Minulle kirjoja tuovan pitää päästä oven eteen. Torilta peruna- ja mansikkalaatikkoa hakevan on saatava auto lähelle. Ei ole järkeä kierrättää ihmisiä aina Ratinansillan kautta. Eihän?
Turistin on miellettävä Tampere kaupungiksi, joka haluaa matkailijoita tänne, ja haluaa että he myös osaavat täällä paikkoihin, joihin he haluavat. Ei kukaan halua ajaa ylimääräistä kaupungin keskustassa, mutta eivät he halua täällä eksyäkään.